Peppi Piraatti perustaa Piraattikerhon

Tämä tarina kertoo iloisesta ja uteliaasta oravatytöstä nimeltä Peppi. Hän asuu kauniissa puistossa suuren kaupungin sydämessä. Puiston korkeissa ja tuuhealatvaisissa puissa pikkuoravan on mukava hyppelehtiä oksalta toiselle. Myös pensaikot tarjoavat erinomaisia piilopaikkoja ja puiston hiekkarannalla voi tehdä vaikka kuinka upeita rantalöytöjä.

Pepillä on puistossaan hyvät oltavat. Hän vilistää päivät pitkät männynoksilla ja pähkinäpuupensaissa ja metsästää herkullisia käpyjä ja pähkinöitä. Osan saalistaan hän syö heti ja osan hän piilottaa ja säästää pahan päivän varalle. Peppi on aivan huippu keksimään hyviä muonakätköjä – jopa niin huippu, että hänen on itsekin vaikea löytää niitä enää uudestaan. Se ei kuitenkaan haittaa, sillä jos Peppi muistaisi kaikki kätkönsä, hänen ei enää tarvitsisi kerätä käpyjä ja pähkinöitä, eikä hänellä silloin olisi enää mitään tekemistä päivisin. Se vasta olisi ikävää, ainakin pidemmän päälle.

Joskus kun Peppi väsyy kaikesta hyppimisestä tai keskipäivän aurinko on liian kuuma, tai jos kaatosade yllättää ja tuuli ulvoo puunlatvassa, hän käpertyy pieneen pesäänsä kirjoja lukemaan. Puissa ja pensaissa hyppimisen lisäksi Peppi rakastaa nimittäin yhtä paljon lukemista. Hän pitää eniten seikkailukirjoista, joissa kerrotaan viikingeistä, ritareista ja merirosvoista. Suosikkikirjoista ehdoton ykkönen on Robert L. Stevensonin kirjoittama Aarresaari, jonka hän on lukenut niin monta kertaa, että osaa sen jo melkein ulkoa. Hänen suurin toiveensa on päästä itsekin oikeaan seikkailuun ja siepata vanhojen ilkeiden merirosvojen aarteet.

Eräänä päivänä puussa kiipeillessään Peppi näkee vedessä jotain joka keikkuu laineilla, aivan rannan tuntumassa. Auringonsäteet välkehtivät kirkkaina ja kipaistessaan lähemmäksi katsomaan, hän näkee lasipullon. Hän nostaa sen varovasti vedestä. Pullon vihreä, samea lasi näyttää hyvin vanhalta. Pepin suureksi hämmästykseksi pullon korkki on sinetöity vahalla ja pullossa näyttää olevan jotain. Pepin pieni oravansydän sykkii jo ylikierroksilla. Mikä tämä oikein on? Hän vilkaisee ympärilleen, ja vaikka ketään ei näy, hän ei uskalla tutkia pulloa näin avoimella paikalla. Nopeammin kuin koskaan hän kipaisee omaan pesäänsä. Kotipesän turvassa hän istahtaa alas pullo sylissään. Hän kääntelee ja vääntelee pulloa. Sisällä on takuulla jotain. Peppi nakertaa vahasinetin pois terävillä hampaillaan ja onnistuu lopulta vetämään korkin pullosta. Ravistaessaan pulloa ylösalaisin, sisältä tipahtaa ulos narulla sidottu paperikäärö. Peppi haistaa narua, joka tuoksuu tervalle ja merivedelle. Vapisevin tassuin hän avaa narun ja aukaisee käärön. Se on kirje.

Kalixtus-brev Päiväni ovat luetut. Hirvittävä piraatti Ruuben Punaparta on kannoillani ja tällä kertaa en pääse häntä pakoon. Ainoa lohtuni on, että Punaparralta sieppaamani aarre on hänen ulottumattomissaan. Hän ei koskaan löydä rakasta saarivaltakuntaani, sitä paikkaa, joka nostaa suuren kaipuun rintaani. Juuri sinne, 6500 saaren maailmaan, olen kätkenyt aarteen. Suojelkoon aarretta punainen graniitti ja esiaikaisten kalmistojen kummelit aina siihen saakka, kunnes minulle mieleinen seuraajani sen löytää. Vain se, joka ymmärtää että antaminen on tärkeämpää kuin ottaminen ja että jaettu ilo on kaksinkerntainen ilo, pystyy rikkomaan aarteen yllä lepäävän kirouksen.

Kapteeni Kalixtus Karlsson, ylväällä Mnemosyne-purrella, Armon vuonna 1795

Peppi ei ole uskoa silmiään. Voiko tämä olla totta? Onko hän löytänyt vuosisatoja vanhan pullopostin ja todisteen hirvittävistä merirosvoista ja kätketystä aarteesta? Muutaman minuutin lamaannuttavan epäröinnin jälkeen Pepin uteliaisuus ja seikkailunhalu heräävät ja hän käynnistää aivokoneistonsa. Kädessään hänellä on lippu elämänsä suurimpaan seikkailuun. Juuri tästähän hän on aina uneksinut – oikeasta aarteenmetsästyksestä. Hän lukee kirjeen uudelleen. Mikä on tämä saarivaltakunta, joka oli Kapteeni Kalixtukselle niin rakas ja herätti hänen rinnassaan suurta kaipuuta? 6 500 saarta, punainen graniitti ja esiaikaisten kalmistojen kummelit, mitä ne tarkoittavat? Peppi ottaa tablettinsa ja kirjoittaa selaimen kenttään ”rakas saarivaltakunta joka herättää kaipuun”. Hän saa tulokseksi lähes tuhat osumaa ja ne kaikki viittaavat paikkaan, jota kutsutaan Ahvenanmaaksi.  Asiasta ei ole enää epäilystä: Ahvenanmaa on paikka, johon Kapteeni Kalixtus viittasi kirjeessään. Parasta kaikessa on se, että Ahvenanmaa ei sijaitse maapallon toisella puolella vaan oikeastaan aika lähellä Pepin kotipuistoa ja kaupunkia. Kaikki isot laivat suuntaavat juuri Ahvenanmaalle.

Peppi lukee kirjeen vielä kertaalleen. Kapteeni Kalixtuksen mukaan aarteen yllä lepää kirous, jonka voi murtaa vain se, joka ymmärtää että antaminen on hienompaa kuin ottaminen ja että kaikki on paljon hauskempaa kun sen saa jakaa muiden kanssa. Tätä Peppi ei aivan täysin ymmärrä, oravathan ovat nimittäin luonteeltaan melko itsekkäitä. Ne asuvat yksin eivätkä jaa ruokaansa tai tavaroitaan kovin mielellään toisten kanssa. Peppi tajuaa, että jotta hän voisi olla Kapteeni Kalixtukselle mieleinen seuraaja ja rikkoa aarteen kirouksen, hänen on muututtava. Hänen on ymmärrettävä sydämessään, että jakaminen ja yhteistyö muiden kanssa on hauskempaa kuin oman edun tavoittelu.

Pepin päässä pyörii. Mitä hänen pitäisi tehdä? Olisiko hänen unohdettava pulloposti ja jatkettava tavallista elämäänsä vai pitäisikö hänen ottaa hyppy tuntemattomaan ja heittäytyä seikkailuun, josta hän on aina unelmoinut? Peppi päättää kuitenkin pian, että vaihtoehdoista jälkimmäinen on ainoa oikea – siis aarrejahtiin! Hän alkaa suunnitella tutkimusmatkaansa. Matka Ahvenanmaalle ei ole itsessään mikään hankala, on vain hypättävä sopivan laivan kannelle. Vaikeinta on aarteen kirouksen rikkominen. Siihen hän tarvitsee ystäviä, joiden kanssa seikkailun ja aarteen voi jakaa. Mitenkähän Peppi siinä pärjää? Eihän hänellä ole ollut koskaan ystävää eikä hän ole koskaan jakanut mitään kenenkään kanssa. Yhtäkkiä Peppi saa loistavan idean. Hän päättää perustaa kerhon, joka nimeksi tulee ”Kerho Kapteeni Kalixtus Karlssonin seuraajille ja Piraatti Ruuben Punaparran kirotun aarteen etsijöille” eli lyhyesti ”Piraattikerho”. Peppi päättää, että kerho on avoin kaikille, jotka haluavat olla mukana, ja kaikki ovat tervetulleita jos heidän mielestään antaminen on hienompaa kuin ottaminen ja jaettu ilo on moninkertainen ilo. Tämän jälkeen Peppi asettaa päänsä pehmeälle hännälleen ja nukahtaa päätökseensä tyytyväisenä.

Herättyään Peppi alkaa valmistella tutkimusmatkaansa. Hän pakkaa kaiken tarvitsemansa selkäreppuunsa – muistilehtiön, kynän, kompassin, hammasharjan, vaihtovaatteet, Aarresaari-lempikirjansa, tablettinsa ja vähän muonaa. Kun kaikki on valmista hän istahtaa miettimään Piraattikerhoaan. Juuri nyt hän on kerhon ainoa jäsen. Se ei oikein riitä, joten hänen on tietenkin saatava lisää jäseniä. Hän päättää aloittaa tekemällä kerholle kotisivut, joilla hän kertoo pullopostista, aarteesta ja matkasuunnitelmistaan. Hän kutsuu kaikki mukaan kerhoon ja seikkailuun ja neuvoo suunnaksi Ahvenanmaan, jossa saa lisäohjeita.

Tämän tehtyään hän tarkistaa laivojen aikataulut ja tilaa yhden menolipun Ahvenanmaalle. Peppi heittää selkärepun olalleen ja juuri kun hän on lähtemäisillään pesästään, hän tuntee jotain puuttuvan: jotain mikä tekee tavallisesta oravasta seikkailijan. Hän penkoo tavaroitaan kunnes löytää valkoisen huivin. Siihen hän maalaa mustan pääkallon, jonka myös Kapteeni Kalixtus oli maalannut kirjeensä kulmaan. Pääkallon alle hän kirjoittaa ”Piraattikerho”. Ylpeänä Peppi solmii huivin päänsä ympäri ja laskeutuu alas pesästään, jonka oviaukon hän on peittänyt huolellisesti. Hän hyppelee ketterästi oksalta oksalle, puusta puuhun ja puiston halki kohti satamaa ja laivaa, joka vie hänet Ahvenanmaalle. Seikkailu voi alkaa!

Teksti: Hanna Hagmark-Cooper

flaskpost